Tänään on tullut se päivä jolloin A-pentueeni syntymästä on kulunut 14 vuotta!

Uskomaton aika, mutta toisaalta niin lyhyt. Ainakin muistini mukaan siitä on vain hetki kun A-pentue oli juuri saatettu maailmaan tähän aikaan. Tusina hellyyttäviä nallukoita tuhisi pentulaatikossa ja vihdoin itse uskalsi hengittää kun kaikki oli sujunut mallikkaasti. Sen jälkeen landseer pentueita on syntynyt 21 kappaletta. Jaettuna vuosimäärän kanssa, niin pentueita on ollut 1,5 kappaletta vuodessa. Aktiivinen kasvatustyö jatkuu edelleen ja vuodet ovat olleet antoisia.

Ystäviä vuosien varrella on tullut paljon, jopa niitä hyvinkin läheisiä joitten kanssa on muutkin elämän ilot ja surut jaettu. Kiitos siitä kaikille jotka itsensä tästä tunnistaa!
On myös ollut ikävämpiäkin tapahtumia, mutta tuskinpa kenenkään kasvatustyö pelkkää ruusuilla tanssimista on. Luulisin...

Koirista luopuminen on ollut raskasta, on se sitten tapahtunut sairauden, vanhuuden tai muun syyn takia. Tietysti näinkin on pakosti vuosien varrella tapahtunut. Laumaelämään sopeutumisen puute tai omien voimavarojen miettiminen on johtanut joittenkin koirien kohdalla uuden kodin etsimiseen. Toisaalta, sitä kautta on taas tullut uusia ihmisiä ja perheitä mukaan elämään. Koirankasvatus on parhaimmillaan erittäin antoisaa.

Välillä tietysti tulee aikoja jolloin ajattelee, että kasvattakoot ne jotka kaiken kaikesta tietävät jo ennen kun on edes sitä yhtä pentuetta saanut maailmalle. Lasketaan todennäköisyyksiä ja sukusiitoskertoimia, mutta luonto määrää niin monesta asiasta ja niin moni asia voi mennä pieleen. Ja niin... Koiran kasvatukseen liittyy niin paljon mielipiteitä, voimakkaitakin. Ja niitä saakin olla, ehdottomasti. Pitää vaan osata oma pää pitää kylmänä kun arvostelua saa osakseen. Onneksi on niitä ystäviä joitten kanssa voi ja saa purkaa paineita kun alkaa kattila kiehua.

Moni asia on muuttunut vuoden 1996 jälkeen, kuten se että viime vuosina on tullut käyttöön netti ja keskustelupalstat. Niillähän ne parhaat pentueet kasvatetaan . Nimettömänä ja nokittamalla toisia. Koirankasvatus on kultaisen keskitien etsimistä, joskus on tehtävä kompromisseja ja otettava riskejä. Pettymyksiä tulee kuten myös niitä huippuhetkiä.

Itselleni kasvattajana paras palkinto on se mukava koira siellä perheessään, josta pidetään vikoineen päivineen. On samantekevää käykö se näyttelyissä tai vepekokeissa ja onko sen tassut itään ja länteen tai turkissa nokipilkkuja.
Tietysti on mukavaa jos näyttelyharrastaja saa menestyvän koiran kehiin tai harrastaja sen pennun joka toimii vaikkapa siinä vepessä. Mutta, se on vaan sitten sitä extraa :)
Näyttelyihin pitää mennä viihtymään ja seurustelemaan, ei naama kireällä voittamaan palkintoja. Itselläni k.o harrastus on rajoittunut nykyisin ensin mainittuihin. Aivan sama vaikka minkä nauhan kanssa tullaan kehästä ulos. Pitää muistaa sekin, että eihän se koira tiedä eikä välitä siitä menestyksestä, sehän nauttii vaan seurasta ja huomiosta omistajansa kanssa.

Tässä muutamia ajatuksia näin merkkipäivänä, hymyillään kun tavataan!!